teen no more

nyt se pelätty päivä sitten koitti: teinivuoden lopullisesti takana päin, mittari näyttää seuraavan vuoden 20:iä, voi muna! no, eihän se mikskään muutu vaikka kuinka ketuttaisi. sain äidiltä lahjaksi helsinki day span lahjakortin manikyyriin ja pedikyyriin, coolness :) isä ei sitten vaihteeksi edes tajunnut että kuopus täyttää pyöreitä. itse asiassa se ei edes muista että tänään on mun synttärit.. no jos se ei kohta soita, pistän viestiä että kiitos vaan tästäkin vähästä. FB supertukossa kun onnitteluja sataa joka suunnasta. kiittelen vaan kaikkia ja hymyilen onnentoivotuksille. en ole tästä iloinen, mutta ei muiden tarvitse sitä tietää.
painoa en nyt tällä haavaa tiedä, mutta luultavasti laskusuunnassa, jos mahan murinasta ja vähästä syömisestä voi jotain päätellä. huomenna voisi vaikka näyttää jo 48 alkavaa lukua :)

work it biatch, work your ass off

aloitin aamun lihaskunnolla, mitä teen oikeastaan ihan liian harvoin. oli vaan kerrassaan kamala morkkis eilisestä, söin niin paljon. donitseja, pastaa, jäätelöä, riisiä.. hyi vittu, mitä mä oon taas mennyt tekemään. en kuitenkaan oksentanut, en osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia: toisaalta onnistuin pitämään kiinni lupauksesta olla oksentamatta, toisaalta jokainen gramma syömäni ruoan rasvasta imeytyi elimistööni.
olen ajatellut leikkauttaa hiukseni takaisin lyhyeksi polkaksi. nyt siis hiukset oat mustat ja ulottuvat lapaluiden puoliväliin. kaipaan muutosta, jotakin konkreettista erilaisuutta entiseen. tarvitsen sysäyksen  jaksaakseni muuttua entistä paremmaksi minäksi, vielä kerran. 
syntymäpäivääni on nyt jäljellä enää 3 päivää, ja itse juhlat ovat ensi lauantaina. nyt jo jengi jakautuu: vain puolet on ilmoittanut tulevansa, ja mielen perällä kaihertaa itsepintainen ajatus: kuinka monelle oikeastaan merkitsen jotain? kuinka monelle, tai itseasiassa harvalle, olen tärkeä.. 
ehkä juuri tästä kumpuaa loputon tarpeeni olla kaunis, erityislaatuinen ja erikoinen: haluan että minua rakastetaan, enkä oikeastaan pysty uskomaan siihen, että kelpaan vain "tavallisena minänä".

how did this happen?

paino edelleen 50.1 kiloa, kiitos eilisen juomisen ja siitä seuranneen syömisen.. en oikeasti tajua mitä tapahtui: minä, joka vedän laimeita kuin sieni, olin kahden ja puolen pullon jälkeen siinä kunnossa, että lähdin kotiin. näin ei ole koskaan tapahtunut. okei, tiedän kyllä mistä on kyse, eri asia on haluanko myöntää sitä: lääkkeannostuksen nostaminen. mulle on koko ajan toitotettu sitä, etten missään tapauksessa saa juoda kun syön tätä lääkettä tällä annostuksella, koska kroppani reagoi siihen vielä tavallistakin voimakkaammin. mutta haloo, en ole vielä toistaiseksi edes kahtakymmentä täyttänyt, ja mun pitäisi ruveta vannoutuneeksi absolutistiksi? lisäksi mulla on kuulemma keskivertoa suurempi riski sairastua psykoosiin, jos jatkan pajauttelua tähän malliin, johtuen maanis-depressiivisyydestä. onko tosiaan nyt niin, että ah niin kosteat bileillat, upeat hitit ja kaikki muu koheltaminen on nyt mun osalta lopullisesti ohi? ei, en suostu tähän.. nuolen nyt eilisillan haavoja tovin, ja kokeilen sitten jossain vaiheessa uudestaan, kun elimistö on sinut suuremman lääkeannoksen kanssa. tai, äh, en tiedä. mitä mä oikeasti haluan, vai haluanko sitäkään? miksi kaikki on niin epäreilua ja vaikeaa!

please, love me

miksi, miksi en tule toimeen kuin harvojen ja hyvin valittujen ihmisten kanssa? tälläkin hetkellä, kello 08.13 mä pähkäilen, että kenelle voisin soittaa ja kenen kanssa voisin viettää aikaa tänään. kaikki harvat ystävät on intissä, töissä tai landella.. tuntuu vaan niin kovin yksinäiseltä.

heräsin joskus varttia yli kuusi ja ajattelin, että päivä ois hyvä alottaa oikeen kunnon lihaskuntotreenillä. eipä osoittautunut hyväksi ajatukseksi, nyt on kahta enemmän energiaa eikä mitään kanavaa sille. kamala olo.

painoa tänään 50.1 kiloa. huomenna se saa luvan alkaa nelosella!

dreams come, dreams don´t come

näittien superfriikkien unien jälkeen musta todella tuntuu että järjen valkoinen valo on himmenemässä kovaa vauhtia: uni yksi: sisuskaluni ovat täynnä matoja, toukkia, kärpäsiä, torakoita ja tuhatjalkaisia. tähän äiti sitten pokkana toteaa että taitaa olla kyse umpisuolentulehduksesta. uni kaksi: implanttilävistykset alkavat yhtäkkisesti irtoilemaan, ja koko unen ajan vääntelen niitä syvemmälle ihooni veren valuessa ja roiskuessa. kolmas uni: työkaveri kuolee vessakopin suljetun oven taakse matkalla baariin, enkä pääse auttamaan. jälleen veri lentää kun saavista kaataisi. 4. uni: olen muuttunut ulkoisesti täysin toiseksi ihmiseksi, ja katselen kun (minulle ulkoisesti) vieras äitini kuolee leikkauspöydälle.

kaikki nämä unet viimeisen 3 vuorokauden sisällä. mikä ihme mua vaivaa? vaikuttaako lääkeannostuksen nosto jälleen muhun näin rajusti? siis tyyliin, unissani olen outo, hereillä ihan käsistä? en tiedä. mutta ei tää ikuisuuksiin voi jatkua, lohduttaudun siihen.

eilinen meni näköjään syömisten pohjalta, ihan vituiksi, koska vatsa on turvonnut kuin jalkapallo.. ei taida sitä nelosella alkavaa lukua tänään herua.

If u aren´t workin´ for it, then maybe u don´t deserve it

sujuva arki. mieluisa työ. riittävä uni. terveellinen ravinto. ystäviä. perhe ja oma koti. näistä rakentuu suurilta osin tasapainoinen ja onnellinen ihminen. perhe ja oma koti muulla on. nyt on sitten aika tavoitella niitä muita. ystäviä toivon mukaan saan kun menen syksyllä kouluun (tosin aika hajoavan pieni prosentti on edes lähelle mun ikäisiä sielä). unta voisin ruveta saada tarpeeksi jos ottaisin uni- ja nukahtamislääkkeet joka ilta. tolle mieluisa työ- asialle ei nyt juuri ole oikeastaan tehtävissä mitään, mutta sinnittelen. kaikkein vaikeimmat ovat siis sujuva arki ja terveellinen ravinto/sen saanti. arkiasia olisi ehkä ihan hyvin jo hallussa, ellei stressin- ja paineensietokykynyni olisi bipolaarihäiriön vuoksi niin alhainen. ja huoh.. se ihana kamala ruoka. mitä sen kanssa tekisin? en halua syödä, haluan syödä.  valinnoista vaikein ja silti typerin, koska perusvaistoja on mahdoton tukahduttaa, eloonjääminen niistä äänekkäimpänä.


painoa tänään 50.4kg huomenna se saisi jo alkaa nelosella.. -.-

who saves my world from myself

ei mitään hajua mitä paino on tänään, kyllä se jo käväisi 49:ssä mutta sitten tää turhautuminen vei voiton ja aloin syömään aika tolkuttomasti.. lisäksi, ällöttävää mutta totta, olen totaalisen ummella.
saikulla oleminen suorannaisesti vituttaa, kun ei periaatteessa ole mitään "fyysistä vammaa". voin vain todella huonosti sekä henkisesti että fyysisesti, lääkeannostuksen noston seurauksena. näin kävi silloinkin kun aloitin kyseisen lääkkeen, joten osasin kyllä odottaa tätä. 10 päivää yhteensä saikkua, ensi maanantaihin asti viime perjantaista. jos olo ei siihen mennessä parane, kirjoitetaan lisää. ikään kuin sairasloma todella olisi vastaus kaikkeen. levottomuus lähtee työtä tekemällä eikä sängyssä makaamalla.


huomenna jatkan sillä 850 kalorilla. heti aamusta asti pysyn tiukkana, ei herkkuja, ei ruokaa jonka kaloreita en pysty täysin laskemaan. voisin jopa lähteä koirien kanssa kunnon pitkälle lenkille. ja voisin soittaa serkuille, että jos menisin vaikka käymään.. ehkä.

numbers go down, and then, when you don´t expet it, happens "the boom"

painoa tänään, 14. heinäkuuta lauantaina, on oikein pyöreä 50,4 kiloa. sanoinhan jossain vaiheessa että laittaisin painon tänne. sillä nyt, kun joudun syksyllä kouluun, haluan olla kertakaikkisen hämmässtyttävä! eli nyt sitten pitäisi olla jonkinlainen suunnitelma, hmm... max. 850 kaloria per päivä on kyllä ennen toiminut mulla ihan hyvin, mutta se pitää kanssa päättää että mistä se tulee. pääsäntöinen energianlähteeni on kuitenkin real-leipä, joten oikeastaan en ole huolissani. koulu alkaa 13. elokuuta, joten aikaa on tasan kuukausi. merkisen painon muistiin tästä lähin aina maanantaisin ja torstaisin kirjaan painon ylös joko tänne tai kalenteriin. torstaisin merkitsen myös BMI:n.
myös ruokapäiväkirjaa pitäisi tottakai pitää, mutta olen sen suhteen tooodella laiska.. ehkä tällä kertaa saan edes pari sivua pidemmälle rustattua.

mikä-mikä-maa

argh, iik, oh dear.. 20:set lähestyy kovaa vauhtia, enää 19 päivää niin tulee ensimmäinen kakkosella alkava synttäri vastaan.. yök! en halua teinivuosien koskaan loppuvan, en halua tulla AIKUISEKSI. inhottava ajatus ylipäätään, ettei tästä enää ainakaan nuorru. toisaalta, ei itku auta markkinoilla, joten lopetan tän ikäkriisi-valituksen tähän -.-
tällä hetkellä siis landella, istun kuistin portailla läppäri sylissä. on ihanan lämmin, kostea ilma. harmi vaan ettei aurinko ole päättänyt liittyä seuraan. tädin poni syö ruohoa parin metrin päässä ja huiskii häntää vailla minkäänlaisia murheita, toisin kuin minä: söin vittu pitsaa! fuckfuckfuck.. ja karkkia. ja pari leipää. hyi minua. tän päivän piti olla täysin ruokavapaa. no, siinähän ne suunnitelmat menee viimeistään uusiksi, kun käsi hamuaa jääkaapin sisustaa. huomenna takaisin stadiin, can´t wait! kyllä landelle on ihana lähteä nollaantumaan, mutta keskustan sykkeeseen paluu on ihan yhtä loistavaa :)

life is so erratic, why not just die and say ´shit´ afterwards

en jaksa enää venata maanantaihin! pystyn jo näkemään sen tossa kyynärvarressa, peittämässä ihon ranteesta aina kyynärtaipeeseen asti. iso, kallis, upea ja täynnä merkitystä. toisaalta, ei se isoin kuva kropassani ole kumminkaan, joten ei hermostuta. eyes on the price, siitä idea lähti aikoinaan kehittymään.. tyhjät silmät kuvaamassa tulevaisuuden tuntemattomuutta, kauniit kasvot ilmentämässä ikuista nuoruutta ja kokonaisuudessaan esteettinen siluetti jähmettyneenä kuin kuolema, sen pelko ja vääjäämättömyys. toisin sanoen sisäinen maailmani konkretisoituna, kaikkien nähtävillä.

olen nyt tullut siihen tulokseen, että otan uni- ja nukahtamislääkkeet vain kerran viikossa, kun iltavuorosta vaihdetaan lennossa aamuihin. pelkään niiden minussa aiheuttamia muutoksia. kaikilla, jotka vähänkään tujumpia pillereitä nappailee unensaannin helpottamiseksi, on varmaan kokemus tai pari siitä, mitä tapahtuu jos ei mene ajoissa sänkyyn lääkkeen ottamisen jälkeen. mulla ainakin on. muutun todella sekavaksi, jalat eivät kanna, törmäilen seiniin ja oviin ja olen agressiivinen. tai näin olen ainakin kuullut, itse en muista mitään tapahtumista lääkkeen ottamisen jälkeen. loistava esimerkki: muistan syöneeni suklaata ja lukeneeni kirjaa, mutta aamulla herätessäni en millään saanut päähäni, oksensinko vai en! tästä havainnosta luonnollisesti seurasi jäätävä paniikki, mitä jos en oksentanutkaan?!?  lihon, lihon, lihonlihonlihon!

blah, olen niin kyllästynyt tähän dösässä istuskeluun. tunti vasta mennyt, 2 ja puoli vielä jäljellä. toivottavasti reissu pois stadista on tän superjäätävän tylsistymisen arvoinen. en ole syönyt tänään mitään, vaikka laukussa on 150 kalorin edestä tomaatteja. yritän sinnitellä siihen asti että pääsen matkan määränpäähän.
toisaalta, maisemat on jopa näin lähellä helsinkiä kauniin maalaismaiset. paljon, paljonpaljon metsää, peltoja ja puutaloja. Karkkilan kyltti vilahti juuri vasemmalla puolella. Totaalinen harmi kylläkin ettei busseissa saa tupakoida, edes pitkän matkan dösissä -.-

hyperaktiivisuuden multihuipentuma

töissä, seitsemättä päivää putkeen. vielä huominen, sitten alkaa neljän päivän kipeästi kaivattu vapaus. aion käyttää joka hetken totaaliseen rentoutumiseen: huomenna töiden jälkeen hyppään dösään ja ajelen Yyteriin, sunnuntai-iltana takaisin stadiin ja maanantaina hakataan uusi kuva käsivarteen. siitä tulee superupea! kelailin myös sellasta, että lähtisin tiistaiksi käväsemään virossa, mutta joku raja munkin lompakolla on, palkka tulee vasta viikon päästä.

Harvinaista herkkua, ei ole oikeastaan mitään kirjoitettavaa. miksikö? koska voin ihan hyvin. ihmeiden aika ei selvästikkään ole ohi, sillä en muista milloin viimeksi oisin voinut kertoa ihmisille olevani ok ja todella tarkoittaa sitä.

kirjaampa ylös nyt kuitenkin muutaman asian: maanantaina oli kivelän psykiatrisella polilla tapaaminen uuden lääkärin kanssa, joka ensi-istumalta päätti, että abilify-annostani pitää ehdottomasti nostaa. kolmen viikon päästä on kontrolli, jolloin päätetään, otetaanko siihen vielä toinen lääke rinnalle, jotta saadaan agressiivisemmiksi muuttuneet mielialan heilahtelut kuriin.

työaikaani nostettiin myöskin sitten maanantaista lähtien 1,5 tuntia joka päivälle. eli kaikki vuorot on nyt sitten 8 tuntisia. maanantai oli siis oikeastaan muutosten tuulien kulta-aikaa, sillä heti kun pääsin töihin, tuli soitto, että mut on hyväksytty opiskelemaan vaatetusalalle.. en tiedä mitä mieltä asiasta olen. en halua kouluun, varsinkaan mua 4 vuotta nuorempien kanssa. ihan kun lastentarhaan joutuisi, veikkaan. toisaalta, se luultavasti on ihan käypä keino pitää itseni kiireisenä ja poissa ruoan ulottuvilta.
tästä pääsenkin sitten seuraavaan aiheeseen, eli ruokaan aka mättöön aka safkaan. 

en tiedä miten tämän nyt tiivistäisin niin ettei porukka nukahda tätä lukiessaan.. no, jostain kai pitää kumminkin aloittaa. en ole käynyt vaa´alla melkeimpä 4 kuukauteen, mutta ensi tiistaina otan itseäni niskasta ja hyppään puntarille. toivon 4 alkavaa lukua, mutta koskaan ei voi olla IHAN varma. toisaalta, ei sen kovin korkealla pitäisi olla, koska työpäivinä juon vain 5 pulloa sokeritonta batterya ja syön 3-4 viipaletta realia. vatsa on silti paisunut kuin rantapallo. taitaa olla aika nappailla laksoja, vaikka sitä nimenomaan olen yrittänyt välttää. liikuntaa en ole viimeaikoina harrastanut nimeksikään, mutta työ on sen verran fyysistä ettei ihan kokonaan pääse veltostumaan.
kun uusi koulu elokuun 13. alkaa, aion olla kuvankaunis, laiha, ja viidennen ja kuudennen tatuoinnin omistava lumikuningatar.