leikkasin hiukset lyhyiksi. vaalensin mustan, vallattoman laineikkaan leijonanharjani takaisin platinanvaaleaksi. en näytä enää yhtään itseltäni. toisaalta sitä juuri kaipasin, toisaalta tuntuu kun olisin hukannut itseni, kun peilistä tuijottaa takaisin viera hahmo.. muutenkin on vähän kadotettu olo. hukassa. elän elämässäni murrosvaihetta, pitäisi osata päättää, kumpaan suuntaan lähden taivaltamaan. jatkaakko tervehtymistä - ei oksentelua, ei superpaastoja, ei viinaa tai muita päihteitä -, vai taantuakko takaisin toivottomuuden aikakauteen? yrittääkkö käydä koulua, vai asennoituakko jo ennakkoon ajattelumallilla; minusta ei ole tähän? syödäkkö lääkkeet kiltisti joka päivä, vai olla ottamatta määrättyä annostusta ja elää hurjia nousuja silläkin uhalla, että romutan kaiken tähän asti rakentamani? jatkaakko holtitonta ostostelua vararikkoon, vai hankkiakko apua, harkitakko sen onnen menettämistä, kun on aina jotakin uutta?
asiasta kukkaruukkuun: hiustenleikkuun myötä paljastui jumalaisen kaunis niskasta törröttävä nikamarivistö. se sai minut jälleen vanhan tutun ristiriidan eteen: haluanko edelleen aina vain laihemmaksi, pienemmäksi, vai tavoittelenko aikuiselämään siirtyneenä pysyvyyttä ja tasapainoa kehonkin kannalta.
tiedän, etten ole ylipainoinen. tiedän, ettei minut tarvitsisi laihtua. mutta silti... toinen puoli minusta huutaa edelleen; laihdu, ryhävalas, laihdu nyt jo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti